Tämän tekstin sain ystävältä netissä, ja mielestäni hyvin kuvaa eri puolia rakkaudesta…
RAKKAUDEN MONET KASVOT
“Ajatus ja tunne synnyttävät täten viisauden, joka on järkeä ja rakkautta yhtaikaa.”
Motto: “Vaikka minä saisin viestejä Jumalalta ja tietäisin kaiken ja ymmärtäisin kaikki salaisuudet, ja vaikka minulla olisi täydellinen usko, joka pystyy siirtämään vuoria, en olisi yhtään mitään, jos minulta puuttuisi rakkaus.” 1. Kor,13
Rakkaus on ennen kaikkea mysteeri. Mysteerit merkitsevät salaisuuksia, joista ei voi puhua, kuten kreikankielisestä kantasanasta mysteerion johdettu verbi myo olen mykkä, vaikenen – ilmaisee. ”Mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava” – toteavat monet filosofit. Paradoksaalista kyllä, mutta juuri filosofit, aina Platonista alkaen, ovat kenties muita tutkijoita innokkaammin yrittäneet selvittää rakkauden salaisuutta.
Mysteerit eivät kuulu aikaan, vaan iankaikkisuuteen, toteavat puolestaan salatieteilijät, okkultistit. Mysteereitä ei rajoita paikka, vaan ne ovat kaikkiallisia, paikallisuudesta riippumattomia, sillä ne ovat voimaa ja elämää. Siksi niitä onkin mahdotonta maallisin ja ajallisin keinoin tutkia ja selittää. Niitä voi vain yrittää kuvailla.
Salaisuuksien verhoa on kaikesta huolimatta aina yritetty raottaa ja silloin on saatu todeta, että verhon takaa paljastuu yhä uusia salaisuuksia ja uusia kysymyksiä. Juuri tällainen mysteeri on rakkaus. Rakkauden salaisuus on kiinnostanut ihmisiä kautta aikojen. Lieneekö ihmistä, joka ei olisi sitä elämänsä aikana pohtinut. ”Todennäköisesti ihmiset ajattelevat hyvin paljon rakkautta”, – arvelevat tutkijat, – ”mutta rakkauden ajatteleminen käsitteenä tuottaa useimmille vaikeuksia”.
Rakkaus on sana, jota käytetään monella tavalla, sillä tarkoitetaan hyvinkin monenlaisia asioita. Rakkaus on erittäin monisyinen ja moniselitteinen käsite. Yleensä rakkaus käsitetään suurena ja tunnepitoisena asiana. Se ei juuri koskaan ole pientä ja vähäpätöistä. Rakkaus on – ennen muuta – voimakasta tunnetta. Sitä pidetään myös usein järjen vastakohtana. Rakkauden toinen voimakas vastapari on viha. Näin ajatellaan ja käsitetään. – Ovatko tunne ja järki toistensa vastakohtia? Ja onko rakkaus pelkästään tunnetta? – saatamme kysyä.
Teosofisesta näkökulmasta katsottuna tunne ja järki ovat ihmisen psyyken kaksi eri olemuspuolta, eivätkä suinkaan toistensa vastakohtia. Ne ovat tavallaan toistensa “pareja”, siinä mielessä, että ihmisen tulisi löytää tasapaino niiden välille. Kun tunne ei tavoittele mitään järjetöntä, eikä järki hyväksy kylmää tunteettomuutta, herää tahto. Rakkaus on viimekädessä tahdon asia, mikä tarkoittaa sitä, että ihminen, joka on saavuttanut tasapainon tunteen ja järjen välille, – ainakin tietyssä määrin – ei tahdo, eikä tavoittele enää mitään itsekästä, vaan pyrkii olemaan hyvyyden voimana ja sanansaattajana maailmassa. Silloin hän vasta kykenee hahmottamaan rakkauden olemusta, rakkauden salaisuutta. Hän pyrkii silloin myös – kykyjensä mukaan – toteuttamaan epäitsekkyyden läksyä käytännön elämässä. Ja vaikka hän pettyy, erehtyy ja lankeaa, hän ei kiellä, eikä hylkää ihannetta, vaan yrittää aina uudestaan. Vähitellen, – askel askeleelta hän etenee ja saavuttaa kerran tavoitteensa.
Symbolisesti voisi kuvitella, että rakkaus on kuin monisärmäinen hiottu kristalli, jonka monien pintojen kautta valonsäteet heijastuvat spektrin lukemattomissa eri väreissä ja vivahteissa. Jokaisella ihmisellä on sisimmässään tällainen kristalli, toisilla kirkkaampi, toisilla himmeämpi. Elämän koulu opettaa meitä – kokemusten kautta – hiomaan omaa kiveämme, kunnes se heijastaa puhtaana auringon valoa kaikessa loistossaan.
Eros-rakkaus
Ensimmäinen rakkaudesta mieleen tuleva merkitys useimmille lienee parisuhderakkaus, Eros, – kahden ihmisen romanttinen, yleensä eroottinen ja sukupuolinen suhde. Rakkaudesta puhuttaessa tarkoitetaan tavallisesti juuri romanttista ja eroottista tunnetta. Monien mielestä se on rakkauden kaikkein korkein, – joskin myös vaikein – aspekti. Mutta Eros ei suinkaan kata eikä tyhjennä rakkauden koko käsitettä. Onko se edes rakkautta, kuten niin monet runoilijat väittävät? Onhan olemassa dualistinen näkökanta, joka erottaa hyvän ja pahan. Sen mielestä eros on pelkkää aistillisuutta, seksuaalisuudesta kumpuavaa lemmenleikkiä, jolla ei ole mitään tekemistä todellisen rakkauden kanssa. Todellinen rakkaus on dualistien mielestä lemmestä ja “alhaisesta” aistillisuudesta vapaata pyyteetöntä hyvyyttä kaikkia ihmisiä kohtaan.
Teosofinen tietous osoittaa, että dualistit unohtavat – näin väittäessään – kehityksen lain, sen luonnon tosiasian, joka yksin selittää hyvän ja pahan arvoituksen. He luulevat, että rakkaus ja rakkauden korkein ihanne olisi saavutettavissa ilman kasvua ja kehitystä, aivan kuin olisi jonkinlainen rajaviiva lemmen ja rakkauden välillä, jonka yli voisi yhdellä askeleella astua. Se on dualistien erehdys. He eivät näe siltaa. He eivät näe sitä pitkän pitkää tietä, joka lemmestä johtaa rakkauteen. Sillä rakkaus on yksi, vaikka sen muodot vaihtelevat. Rakkaus on seksuaalisuuden ja lemmenkin salaisuus. Rakkaus on korkein ja alin. Rakkaus on taivas ja helvetti. Rakkauden voima on kaikkialla, kaikissa sen erilaisissa ilmenemismuodoissa. Ei ole mitään ehdottomasti pahaa, sillä hyvä, hyvyys on kaiken olemassaolon ydin ja päämäärä.
Eros – (Amor, Cupido) kuten tiedämme, on Kreikan mytologiassa iloittelevan ja kiusoittelevan rakkauden ruumistuma, sodan jumalan Areksen (Mars) ja Afroditen (Venus) rakkauden jumalattaren poika ja seuralainen. Kun kreikkalaiset ja roomalaiset kuvasivat Erosta ihmisenä kirjallisuudessa ja kuvataiteessa, he esittivät hänet usein hilpeänä nuorena miehenä, jolla on suuret ja kauniit siivet (jopa kaksi paria siipiä). Eros näyttää liikkuvan ilman halki ja hänellä on kyky viedä meidät “täältä tuonne”, maan piiristä toisiin ulottuvuuksiin. Kaivatessamme jotakuta tai jotain, vastaanotamme kutsun lentää hengessämme korkeuksiin, uuteen maailmaan, pois pysähtyneisyydestä. Siinä kenties onkin yksi syy pelkoon, jota tunnemme eroottisuutta ja seksuaalisuutta kohtaan, – Eros horjuttaa tasapainoamme. Toisaalta se on myös suunnaton elinvoimaisuuden ja innoituksen lähde.
Platon (427-347 eKr.) käsittelee Eroksen roolia elämässä monissa kirjoituksissaan, erityisesti Pidoissa, jossa Sokrateelle opetetaan rakkauden olemusta. Hän kertoo Pidoissa myös myytin siitä, mikä saa ihmiset rakastumaan toisiinsa. Sen perusajatus on, että ihmiset olivat alkujaan pallon muotoisia kahdeksanraajaisia olentoja, kaksoisihmisiä. He olivat kolmea eri sukupuolta, miesmiehiä, naisnaisia ja androgyynejä eli miesnaisia. Myöhemmin jumalat halkaisivat nämä olennot kahtia, mutta perintönä tästä muinaisesta tilasta ihmiset tuntevat kaipausta alkuperäistä vastapariaan kohtaan. Tämä molemminpuolinen veto on rakkautta.
Platon antoi vertauskuvallisen selityksen sille, miksi rakkaus aiheuttaa kipua. Teoksessaan Faidros hän antaa Sokrateen selittää, että ihmissielu pyrkii luonnostaan ylös kauneuden maailmaan aineellisen maailman toiselle puolen. Jos sielu näkee maan päällä jotain, joka vastaa tuon toisen maailman sielua jalostavaa kauneutta, se rakastuu ja rakkauden voima alkaa kasvattaa sielulle siipiä ylös lentämistä varten. Kun siivet alkavat puhjeta esille sielun olkapäistä, ne aiheuttavat sisäistä särkyä, – samalla tavalla kuin lapselle puhkeavat hampaat. Tuska on henkistä kasvua ja siis hyvä merkki.
Platonin myönteinen näkemys rakkauden kivuista ei kuitenkaan ole ollut – kaikkina aikoina – vallitseva näkökanta. Päinvastoin. Jo muinaisessa Mesopotamiassa ja Egyptissä rakkautta pidettiin lähinnä maksan, veren tai mielen sairautena. Liian kiihkeät ja intohimoiset rakastavaiset sairastuivat rakkauden hulluuteen (amor insanus) Siitä vapautui vain kuoleman kautta.
1700-luvulla rakkauden tuskia alettiin pitää hermoherkkyydestä tai liiasta tunteellisuudesta johtuvina, – minkä väitettiin olevan tyypillistä erityisesti naisille.
Psykoanalyytikko Sigmund Freud (1856 – 1939) puolestaan – 1800-luvun loppupuolella, – tulkitsi rakkauden seksuaalisuuden sivutuotteeksi. Seksuaalisuus oli eräänlaisten traumojen, tukahdutettujen impulssien ja turhautumien temmellyskenttä. Freudilla ei ollut rakkaudesta juurikaan hyvää sanottavaa. Hänen mielestään se perustui aina itsepetokselle ja harhalle, joten se oli eräs mielitaudin muoto.
C. G. Jung (1875-1961) sitävastoin tähdensi, että Eros ei ole seksiä, vaan yhteenkuuluvuutta. Eros on myös se laajempi vetovoima, joka pitää maailmankaikkeutta koossa; sanansaattajahenki, jonka sanotaan pitävän planeetat radallaan ja vuodenajat järjestyksessä.
”Persoonallisen rakkauden kaipuu on ylevin inhimillinen tunne, kotoisin sielun syvyydestä”, vakuuttaa teosofinen näkemys. “Ennen kuin ihminen kykenee epäitsekkäästi ja palavalla sydämellä rakastamaan toista yksilöä, ei hän mitenkään voi oppia Mestarin rakkaudella rakastamaan kaikkia.”
Usein kuulee sanottavan, että lempi ja rakastuminen ovat esteenä henkiselle kehitykselle. Ihmiset, jotka näin väittävät, eivät tunne ihmissielun salaisuuksia. Onhan läntisessä maailmassa, – aina Platonista alkaen totuttu erottamaan toisistaan “maallinen” ja “taivaallinen” rakkaus, eros ja agape. Platonin mukaan edellinen tavoittelee itsekkäästi vain himojen tyydyttämistä, jälkimmäinen taas pysyvää ja pyyteetöntä kiintymystä. Tutkijat arvelevat, että kyky olla pyyteettömästi hellä saattaisi olla avain jännitteen purkamiseen henkisen ja fyysisen elämän välillä. Sanotaankin, ettei ihminen kasva henkisesti seksuaalisuutta tukahduttamalla, vaan sen ilmaisua muuttamalla. Lempi syvenee uskollisuuden, epäitsekkyyden ja luopumisen valinkauhassa vähitellen yhä puhtaammaksi rakkaudeksi.
Rakkauteen vakavasti otettavana käsitteenä kuuluu – läheisyyden ja hellyyden ohella – voimakas henkinen tunne ja kiintymys. Rakkaus on jotain, jota ei voi selittää vain yhdellä sanalla, se koostuu aina useammasta tekijästä. Kyse on jostain kokonaisvaltaisesti ja laaja-alaisesti koettavasta tapahtumasta. Rakkaudessa on aina useampia asioita yhdessä, siinä on monia puolia ja vivahteita. Siinä on myös omat pimeät puolensa, sillä valon kintereillä seuraa aina varjo. Eräs rakkauden vaarallinen, – joskin tavallinen – negaatio on julmuus, joka versoaa omistusha-luisesta mustasukkaisuudesta arvaamattomiin mittoihin. Rakastunut ihminen on aina valinnan edessä, – hellyys vai julmuus. Kumman hän valitsee, valon vai varjon? Pyrkiikö tietoisesti epäitsekkyyteen vai erehtyykö – kenties tahtomattaan – itsekkyyteen?
Psykologi John Lee erottaa kuusi eri rakastamisen muotoa. Nämä ovat eros (romanttinen), storge (ystävällinen), ludus (leikittelevä), agape (epäitsekäs), pragma (käytännöllinen) ja mania (maaninen) Näistä vain viimeinen voi Leen mukaan saada sairauden kaltaisia piirteitä.
Rakkautta ei enää luokitella sairaudeksi, mutta sillä on yhä samat selkeät oireet kuin tuhansia vuosia sitten, – impulsiivisuus, ahdistus, masennus, pakkomielteisyys jne. Eikä nykyinen aika – nk. edistyksestä huolimatta – juurikaan tarjoa rakkauden taudista kärsiville sen parempia lääkkeitä kuin entinenkään. Sanotaan, että rakasta-minen näyttää nykyään olevan jopa vaikeampaa kuin ennen. Yhteiskunta on pirstaloitunut, perhesiteet löyhtyneet, eikä uskonto anna enää ihmisille samaa lohdutusta ja vakaumusta elämän merkityksestä kuin ennen.
“Ei kuitenkaan pidä unohtaa, että rakkaus voi tuntua yhtä suloiselta kuin menneinä aikoina”, – sanovat tutkijat. Rakkaus on ikivanha tunne, jota kokiessamme palaamme lapsen haluun kokea läheisyyttä, lapsuuden puhtauteen ja lämpöön. Rakkaus on kuitenkin aina uusi, ainutkertainen kokemus, sillä rakastuminen tapahtuu joka kerta ensi kerran.
Perhe ja sukurakkaus
Perherakkaus laajenee kasvaessaan sukurakkaudeksi, jolla taas on – ja on ollut – erilaisia piirteitä eri kulttuureissa ja eri aikoina. Siihen voidaan rinnastaa myös isänmaanrakkaus, joka on kiintymystä omaan synnyinmaahan, omaan kansaan, kieleen ja kulttuuriin; tahtoa tehdä työtä ja uhrautua niiden puolesta. Isänmaanrakkauden negatiivinen puoli, sen varjo ja vääristymä on sota, sillä ihmisen tappaminen – joko yksin tai ryhmässä – on rikos elämän lakia vastaan. Näennäisestä oikeutuksestaan huolimatta se on lankeemus epäitsekkään, pyyteettömän rakkauden ihanteesta kansallisten piirteiden ylikorostamiseen ja toisten kansojen aliarvioimiseen. Tosin lankeemuksellakin on oma merkityksensä rakkauden ankarassa koulussa. Sillä sota opettaa vääjäämättä meitä ihmisiä kärsimyksen kautta – kuten erehdys ja lankeemus muutoinkin. Se ei kuitenkaan oikeuta ihanteen kieltämistä mahdottomana toteuttaa. Lankeemuksesta voi – ja tuleekin – aina nousta, erehdykset voi aina korjata. Ja rientää taas eteenpäin.
Lähimäisenrakkaus
Kolmas rakkauden perusmerkitys voisi olla lähimmäisenrakkaus. Se on edellisiä rakkauskäsitteitä laajempi ja kenties “persoonattomampi” – jos niin voisi sanoa – vaikka sen toiminnan luonne on samanlainen. Tämä rakkaus on toisen auttamista, erityisesti kärsivän ihmisen auttamista, mutta myös muulla tavoin myötätuntoista ja kannustavaa asennoitumista toisia kohtaan. Sääli, myötätunto ja auttamishalu ovat tämän rakkauden perusominaisuuksia. Kehotus: “Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi” antaa myös ajattelemisen aihetta. Älä siis tee toiselle sitä, mitä et toivoisi itsellesikään tehtävän. Nasaretin Mestari vielä syvensi tämän kehotuksen sanomalla opetuslapsilleen: “Rakastakaa toisianne sillä rakkaudella, jolla minä olen teitä rakastanut.” Intialainen Veda puolestaan neuvoo rakastamaan lähimmäistään, koska “lähimmäinen itse asiassa olet sinä itse, ja se, mikä erottaa sinut hänestä, on vain harhaa”.
Hiljaisuuden Ääni kuvaa pyyteetöntä rakkautta kauniisti: “Kallistakoon Sielusi korvansa jokaiselle tuskanhuudolle, niin kuin lootuskukka paljastaa sisimpänsä aamuaurinkoa juodakseen.
Älä anna päivänpoltteen kuivata yhtäkään tuskankyyneltä, ennen kuin olet pyyhkinyt sen pois kärsivän silmästä. Vaan pudotkoon jokainen polttava ihmiskyynel sydämeesi ja jääköön sinne, älä pudista sitä pois ennen kuin kärsimys, joka sen aiheutti, on poistettu. Nämä kyyneleet, oi sinä sydämessäsi sääliväinen, ovat virtoja, jotka kastelevat kuolemattoman armeliaisuuden vainioita.”
Ystävyys
Neljäs rakkauden perusmerkitys voisi olla ystävyys. Ystävyys voi kohdistua yhteen ihmiseen mutta myös johonkin laajempaan ystäväpiiriin. Tässä tapauksessa voidaan puhua veljeydestä tai sisaruudesta. Tämän rakkauden perusominaisuus on yhteenkuuluvuus. Ystävyys tai veljeys on ensisijassa tasaveroisten ihmisten keskinäinen suhde. Alistaminen ja alistuminen eivät kuulu veljeyteen. Valitettavan usein sitäkin tehdään, – juuri veljeyden nimessä.
Moni ihminen tietää kokemuksesta, että on olemassa tunne, joka ei ole seksuaalinen, mutta joka sitoo kaksi tai useampia ihmisiä yhtee mitä jaloimmilla ja kauniimmilla siteillä.
Näitä tunteita arvostetaan usein liian vähän, eikä niitä pidetä vielä pyhinä. Ennen maailmassa ymmärrettiin, että ystävyyskin on pyhä side. Mutta aika on tuleva, sanoo teosofinen näkemys, jolloin käsitetään, että ystävyyskin on yhtä-yksi, yhtä pyhä, yhtä velvoittava kuin seksuaalinen rakkaus. Ja ihmissielun kehitykseen kuuluu, että sen täytyy eroottisen rakkauden ohella oppia tuntemaan myös todellista ystävyyttä.
Teosofiseen ja rosenkreutsilaiseen perinteeseen kuuluu, ennen muuta, kaikkien ihmisten veljeyden tunnustaminen, katsomatta mihinkään ihmisiä toisistaan erottavaan seikkaan, kuten rotuun, ihonväriin, kansallisuuteen, uskontunnustukseen, yhteiskunnalliseen asemaan, sukupuoleen tai muihin ulkonaisiin rajoituksiin. Yleisen veljeyden ytimen muodostaminen on ihanne, johon teosofinen liike pyrkii, se pyrkii toteuttamaan yleistä veljeyttä. Samat ihanteet ja pyrkimys on monilla muillakin liikkeillä ja järjestöillä, niin materialistisilla, poliittisilla kuin henkisilläkin. Niiden kaikkien yhteinen suuri erehdys, – kuten teosofishenkisten seurojenkin – on luulla ja väittää, että ne jo toteuttavat veljeyttä, sillä korkeat ihanteet eivät ole kädenkäänteessä toteutettavissa. Ne kasvavat yksilöissä sisästä päin ja yksilöt muodostavat seuran tai yhteisön. Monet järjestöt ovat päämäärää tavoitellessaan – valitettavasti – erehtyneet ja langenneet juuri edellä mainittuun ansaan, ylpeyden ja vallan ansaan. Veljeyden ja veljesrakkauden ihanne on jäänyt vain tyhjäksi teoriaksi, kauniiksi puheeksi. Totuus on unohtunut. Hyvä tarkoitus on – taas kerran – “pyhittänyt keinot”. Siitä huolimatta ihanne odottaa toteuttajia ja toteutumistaan, – käytännön elämässä.
Rakkauden muita merkityksiä
Rakkauden eri merkitykset eivät suinkaan rajoitu vain edellä mainittuihin käsitteisiin. Niiden lisäksi voidaantodeta monia lisämerkityksiä, jotka ovat tavallaan jonkin edellä esitetyn muunnelmia. Eros-rakkauden muunnelmia voivat olla mieltymykset erilaisiin aistinautintoihin, kuten rakkaus hyvään ruokaan ja juomaan tai ehkä sitä henkisempi rakkaus taiteeseen.
Eroottinen kiintymys ja rakkaus omaa sukupuolta kohtaan on koetellut yhteiskuntien ja kulttuurien piirtämiä rajoja eri tavoin. Euroopan maissa homoseksuaalisuus on pitkään luokiteltu sairaudeksi ja sen harjoittaminen on kriminalisoitu (Suomessa kriminalisoinnista luovuttiin vasta v. 1971 ja sai-rausluokituksesta 10 vuotta myöhemmin). Antiikin Kreikassa homoseksuaalisia suhteita sitävastoin pidettiin hyväksyttävinä. Platonin Pidoissa esittämä palloihmismyytti tarjosi tälle filosofisen perustan: miesmiehistä syntyneet miehet rakastivat toisiaan. Samoin perustein hyväksyttiin naisten välinen rakkaus, lesbous. Käsite on saanut nimensä Lesboksen saaresta, jolla elänyt runoilija Sapfo suuntasi tuliset rakkausrunonsa naisille.
Teosofinen näkemys käsittelee homoseksuaalisuutta ja lesboutta synnynnäisenä, – ei siis itse valittuna – karmallisena ominaisuutena ja ilmiönä, jolla on oma tehtävänsä, niin ihmisyksilön kuin ihmiskunnankin kehityksessä. Todennäköisesti elämä valmistaa näin maaperää uudelle rodulle. Salatieteilijät näkevät, että ihmiset eivät ole enää tulevassa, kuudennessa juurirodussa jaetut kahteen eri sukupuoleen, vaan ovat kaikki samankaltaisia, samaa sukupuolta, kuten ovat olleet ihmiskunnan kehityksen varhaisinakin aikoina. Platonin filosofialla palloihmisistä on täten vahva okkulttinen taustansa.
Myös uskonnolliseen mystiikkaan kuuluvaa jumalallisen läsnäolon kokemista voidaan pitää samaan ryhmään kuuluvana. Mystinen kirjallisuus kaikkialla kuvailee ihmisen ja jumalallisen kohtaamista seksuaalisin käsittein. Se kertoo myös intohimosta, joka kuuluu uskonnolliseen hurmioon ja pyrkii osoittamaan, kuinka seksuaalisuuden avulla on mahdollista saavuttaa henkisyyden korkeitakin tasoja. Kuvataiteessa – samaten kuin kirjallisuudessa – on lukuisia esimerkkejä -nautintoa ja tuskaa tuottavan ekstaasin kokemisesta. Lukuisista pyhimyksiä ja marttyyrejä esittävistä taideteoksista hyvä esimerkki on suuren italialaisen barokkitaiteilijan Lorenzo Berninin tunnettu veistos “Pyhän Teresan hurmio” 1640-luvultla (Roomassa St. Maria della Vittoria kirkossa) tai – sitä varhempi – italialaista renessanssia edustava Sodoman maalaus “Pyhä Sebastianus”, jossa marttyyri on enkelin nuolten lävistämänä, (1520-luvulla Galleria Pitti Firenze) puhumattakaan lukemattomista Kristuksen kärsimystä esittävistä maalauksista ja veistoksista.
“Meidät on opetettu pitämään seksuaalisuutta puhtaasti fyysisenä ja sentähden alempiarvoisena kuin korkeimmat pyrkimyksemme”, sanoo Thomas Moore. “Tantrisista pyhistä teksteistä, sufirunoudesta ja kristillisistä pyhistä kirjoituksista välittyy kuitenkin uskonnollinen näkemys, jonka mukaan seksuaalisuus on mukana myös puhtaimmissa henkisissä ponnisteluissa.”
Vanhan testamentin Laulujen laulu, vanhemmalta nimeltään Korkea veisu, on huikaiseva rakkaudentunnustus Jumalalle, täynnä eroottisia kielikuvia: ”Suudelkoon hän minua, antakoon suudelmiaan! Ihanampaa kuin viini on sinun rakkautesi, ihana on voiteittesi tuoksu!”
Laulujen laulu on läntisen kulttuurin mystiseroottisen runouden perusta, mutta ei suinkaan sen ainoa ilmentymä, vaikka toisenlaisesta jumalakuvasta kertova runous onkin kulttuurissamme vallitsevana. Esimerkiksi espanjalaisten mystikkojen, kuten mm. Ristin Pyhän Johanneksen töissä elää syvä tunne Jumalasta eroottisesti koettuna rakastettuna.
Idän kulttuurien jumalakuvat ja -käsitykset ovat suvaitsevampia kuin läntiset. Erityisesti Lähi-idän mystikkorunoilijat ovat käyttäneet rakastumista jumala-kokemuksensa kuvina. Mystinen kokemus on heille rakastumiseen rinnastettava tila, sillä molemmissa järki astuu taka-alalle ja tilalle nousee hyvin syvältä ihmisen sisältä jotain alkuvoimaista ja väkevää, jotain arkielämän kokemuksia merkittävämpää. Näin toteavat tutkijat.
Sufimystikkorunoilija Rabi’a kirjoittaa jumalakokemuksestaan: “Jokainen rakastaja on yksin rakkautensa kanssa. Tässä, olen yksin sinun kanssasi.”
Myös iranilaiselle mystikkorunoilija Maulana Rumille Jumala oli intohimoisen rakkauden kohde ja hänen runonsa ovat usein sangen eroottisia. Maulanille Jumala oli naurava ruusu tai kaunis rakastettu, jonka suuteleminen on elämän merkittävin tavoite. Hän kokee olevansa, – “Kuiva ja vaiennut ruoko ilman suudelmaasi. Kun painat huulesi minua vasten ja hengität minuun minä alan soida…- Sinä olet rakkaani, rakkaani, rakkaani. Sinä olet minun, olet minun, olet minun.”
Läntisen teologian käsitteistö erottaa mielellään – perinteistään huolimatta – eroksen ja agapeen toisistaan selittäen, että agape tarkoittaa oikeastaan Jumalan rakkautta ihmisiin. Se on ihmisille todellisen rakkauden malli, jolla heidänkin tulisi oppia rakastamaan.
Eros ja agape kuuluvat, – näennäisestä vastakkaisuudestaan huolimatta – molemmat yhtä lailla ihmiseen. Eros ja agape ovat samaa asiaa, saman rakkauden, saman kristallin eri puolia, eri särmiä. Niiden yhdistymistä on kuvattu myös caritas- termillä, joka suomennetaan tavallisesti laupeudeksi.
Agape-termiä käytetään paitsi kuvaamaan taivaallista rakkautta maallisen vastakohtana, myös merkitsemään rakkausateriaa, jollaisia vietettiin mm. kristillisissä alkuseurakunnissa. Tällaisia agape-aterioita, veljes-aterioita, voidaan viettää tänä päivänäkin!
Kosminen rakkaus
Monien muiden rakkauteen liittyvien käsitteiden puhutaan myös kosmisesta rakkaudesta, mahtavasta ja salaperäisestä voimasta, joka on kaikkialla, joka sulkee syliinsä kaiken olevaisen. Suuret uskonnot – ja pienemmätkin – kertovat tästä kosmisesta rakkaudesta, nimittäen sen alkulähdettä Logokseksi, Isäksi, Brahmaksi, Allahiksi, Jumalaksi, Suureksi Hengeksi tai jollain muulla nimellä. Uskontojen Pyhä Sana myös kehottaa meitä rakastamaan Jumalaa – yli kaiken.
“Jumala on suuri itse kaiken takana – sanoo salatiede, – Jumala on kaikkien yhteinen elämä ja se elämä ei ole vain ajatusta ja järkeä, sillä järki ja ajatus on vain sen elämän silmä, mutta se elämä itsessään on rauhaa, se on olemisen tunnetta ja tahtoa, joka on niin paljon yläpuolella kaikkea, mitä me tunteeksi ja tahdoksi kutsumme, ettemme osaa sitä määritellä muuta kuin yhdellä sanalla: se elämä on – rakkaus”, sanoo Pekka Ervast.
Ihmisen sisin olemus, hänen henkensä on kipinä tuosta yhteisestä elämästä, kaikkiallisen rakkauden tulesta. Vaikka ihminen ei sitä tiedosta, herättää se hänessä salaperäisen kaihon. Ihmisen henki ikävöi takaisin alkulähteeseensä ja saa hänet etsimään sitä, saa hänet ikävöimään rakkautta. Rakkauden kaipuu on pohjimmiltaan jumaluuden kaipuuta – kutsuttakoon tuota jumaluutta millä nimellä tahansa.
Elämien koulussa ihminen kulkee rakkauden kokemuksesta toiseen, etsien alkuperäänsä, etsien todellista itseään, jumalkipinäänsä. Valitettavan usein hän etsii sitä itsensä ulkopuolelta, kunnes viimein monien, kipeittenkin kokemusten opettamana oivaltaa, ettei voi nähdä rakkauden kipinää toisessa, eikä toisissa, ennen kuin on löytänyt sen itsestään.
Moni inhimillinen tragedia johtuu siitä, että ihminen ei tunne itseään. Kun hän ei vielä ole löytänyt rakkautta itsestään, käy usein niin, että kuvitellessaan olevansa rakastunut – joko toiseen ihmiseen tai esimerkiksi johonkin aatteeseen – hän rakastuukin luomaansa mielikuvaan. Ajan oloon totuus paljastuu, ihminen huomaa, ettei rakastettu vastaakaan hänen odotuksiaan. Silloin on tavallista, että hän pettyy katkerasti ja toteaa, ettei rakastettu ollutkaan hänen rakkautensa arvoinen. Oman mielikuvan luoma unelma särkyy ja ihminen kääntää selkänsä, hylkää oletetun rakkautensa. Tosiasia kuitenkin on, ettei hän rakastanutkaan, hän ei vielä osannut rakastaa. Rakastuminen ei ole sama kuin rakkaus, – vaikka se voi johtaa rakkauteen. Todellinen rakkaus ei koskaan pety, – se avaa silmänsä ja rakastaa – vielä enemmän.
Rakkauden salaisuus
Rakkaus on ihmisen perussuhde maailmaan, sanovat tutkijat. Ihminen rakastaa, hän tuntee rakkautta, hän tuntee ikävää, jos hänellä ei ole rakkautta. Tunteittensa välityksellä hän oppii ja kokee. Sanotaan, että vain se mitä me tunnemme on omaamme, tunteissa me olemme oma itsemme. Itse elämän täytyy tulla meille tun-teeksi, silloin se vasta personoituu ja tulee omaksemme. Kokemuksen täytyy muuttua tunteeksi, jotta se tulisi meille todelliseksi kokemukseksi. Rakkauden kokemukset – erehdyksistäkin huolimatta ja kenties juuri ne – opettavat meitä tuntemaan; tuntemaan myös itsemme ja löytämään itsemme uudella tavalla.
Mutta ihmisen ei tule erehtyä luulemaan, että pelkkä kokemus yksin tekee hänet viisaaksi, ei pysähtyä kuvittelemaan, että hänen yhtämittaa pitäisi kokea jotain uutta tunne-elämässä, lentää kuin perhonen kukasta kukkaan.
“Kokemusta oli tunne, mutta se ei tule ihmiselle viisaudeksi, ennen kuin hän sitä ajattelee ja ajattelemalla kirkastaa sitä läpinäkyväksi viisaudeksi” vakuuttaa teosofinen tietous. Hänen pitää nostaa tunteensa ylös ajatusmaailmaan ja luoda haihtuvista tunteista todellisia, kestäviä ajatuksia. “Ajatus ja tunne synnyttävät täten viisauden, joka on järkeä ja rakkautta yhtaikaa.”
Rakkauden voima
Todennäköisesti jokainen ihminen on jossain elämänsä vaiheessa kokenut – kuin hetkellisenä valon välähdyksenä – rakkauden salaperäistä voimaa. Kenties hän ei enää muista sitä, kenties hän ei ole osannut edes arvostaa sitä rakkaudeksi. Se on saattanut olla musiikin tai luonnon herättämä tunnelma, toisen ihmisen katse, hymy tai sana, mutta se on hetkisen koskettanut hänen sydäntään, herättänyt yllättäen käsittämättömän onnen tunteen, nostanut pois arjesta ja saanut hänet samalla unohtamaan itsensä. Mikä olikaan tuo salaperäinen ohikiitävä hetki, tuo yllättävä onnen ja ilon kokemus? Se oli rakkautta, rakkauden lämpöä ja voimaa. Rakkauden ihme. Viesti buddhiselta tasolta, kauneuden maailmasta. Tuo voimavara hänen tulisi löytää uudestaan ja saada haltuunsa.
”Miten se olisi edes mahdollista?” kysyy ihminen, joka alati etsii ja alati vain ikävöi rakkautta. Aikain Viisaus vastaa: “Ihmisen tulee pitää mielessään, että rakkaus on onni, autuus, vapaus, pyhyys, puhtaus. Rakkaus on.”
Ihmisen ei tarvitse sitä luoda, vaan avata sille sielunsa ja sydämensä. Alkutaipaleella ihminen saattaa joutua koviin ristiriitoihin, koska hänen itsekäs persoonallisuutensa on aina mukana. Se tuntee tuskaa niin kuin iloakin, se on onnellinen, se on mustasukkainen. Todellisen rakkauden kokemus vie hänet pois persoonallisesta itsestään. Se on rakkauden salaisuus. Rakkauden mysteerio. “Rakkaus on jumalallinen elämä ja kun se virtaa ihmiseen, oma itse unohtuu. Sanotaankin, että sitä myöten kun unohdamme itsemme, sitä myöten opimme rakastamaan. Meidän ei tarvitse tukahduttaa eikä tappaa tunteitamme. Meidän täytyy vain unohtaa itsemme, ja sen ihminen osaa tehdä sydämen tiellä. Hän osaa unohtaa itsensä, sillä kun hän rakastaa, hän ei muista itseään, vaan rakastaa toista – yhtä … useampia … kaikkia.” (P.E.)
Read Full Post »
Dreams of Movies 